Marjo Ventola:

”Miten te opitte niin pitkiä runoja?” Kysellään lausujilta runoesityksen jälkeen. ”Miten valtavasti energiaa ja keskittymistä tarvitaan?” – hämmästelevät puolestaan lausujat matinean jälkitunnelmissa. ” Esittäessä oli kuin sumussa, valtavien tunneaallokoiden meressä. Silti tyyni olo. Että mä hoidan osuuteni ja ryhmä tukee.”  

Runotekstien opettelu on oikeastaan lausuntakurssin kotitehtävä, mutta kyllä tekstejä yhdessäkin toistellaan kerta kerran, säe säkeen jälkeen. Kokoontumisissa niiden kanssa myös leikitellään, liitetään liikkeeseen ja tunneilmaisuun.

Opintojen aikana Vanajaveden Opiston ”avaimia runojen esittämiseen” -kurssin opiskelijoiden tehtävänä oli tehdä havaintoja omasta tavastaan opetella runoja. Ryhmässä jaettiin hyviksi koettuja keinoja ja vertailtiin yksilöllisiä oppimiseen liittyviä haasteita tai onnistumisia.

Taidokas puheilmaisu ja kuuluva ääni liitetään lausujan taitoihin. Niiden taakse kätkeytyy kuitenkin monenlaista harjoittelua ja osaamista. Kun huomaamme kuulijoina keskittyvämme esitykseen ja se avautuu meille kiehtovina maailmoina tai yllättävinä välähdyksinä omasta arjestamme, nostattaa tunteita – ovat esittäjät onnistuneet tavoitteessaan. Miten he sen tekevät? Tuttu naapuri tai ystävä tuolla lavalla? Kokeneemmat lausujat totesivat lausuntakurssin alussa: ”Tekstin ulkoa oppiminen on aina ollut se helpoin juttu koko prosessissa”.

Runoesitykset kiinnostavat yleisöä

Vanajaveden Opiston lausuntakurssilaisten runoesitykset keräävät kiinnostunutta yleisöä. Niin myös lausujat eri puolilla Suomea, ammattilaiset ja harrastajat saavat esiintymiskutsuja suurempiin ja pienempiin tapahtumiin.  Salit, kahvilat, pubit ja olohuoneet täyttyvät lausunnan kuulijoista. Runon tiivis muoto pysäyttää tapahtumia vyöryvässä ajassa. Se hiljentää meidät kysymyksillä ja osuvilla huomioilla. Runot käsittelevät aiheita, jotka puhuttelevat arjen valintojen ja vastusten keskellä tuskailevaa ihmistä.

Luontorunot ovat aina olleet tärkeitä suomalaisille. Perinteisen luontosuhteen tarkastelun rinnalle nykyrunoilijat tuovat ekologisia näkökulmia. Suomalainen runous voi hyvin, uusia taitavia kirjoittajia on useita. Heidän teoksiaan käännetään useille kielille. Tutut, rakastetut klassikot elävät silti edelleen.

Lausunta muutoksessa

Esittävän taiteen kentällä tapahtuu kiinnostavia muutoksia. Varsinkin nuorempi harrastaja- ja ammattilaispolvi ylittää keveästi taiteenlajien rajoja ja tyylisuuntia. Lausuntaankin liitetään musiikkia, äänimaisemia, kuvataidetta, tanssia. Samalla tavoin tanssijat ja muusikot lisäävät runoja teoksiinsa. Useimmilla meistä on vahva mielikuvia yksin lavalla esiintyneestä lausujasta. Juhlavaa ja vaikuttavaa. Juhlasalien lisäksi runoja voi nykyään kuulla esim. ravintoloissa, laitoksissa, työpaikoilla, kaduilla, kaikkialla missä ihmiset ovat. Pop up -esityksiä, yllättäviä runohetkiä tarjotaan satunnaisille ohikulkijoille. Lausujat esiintyvät mielellään ryhmissä, jolloin runoista kootaan teatterinomainen esitys tai ääntä- liikettä ja visuaalisia elementtejä yhdistävä performanssi. Lavarunoudeksi kutsutaan tapahtumia, joissa runoilijat esittävät omia tekstejään. Open mic -tapahtumissa kuka tahansa voi nousta lavalle esittämään runoja, kunhan ne ovat itse kirjoitettuja.

Runoesityksiä erilaisille yleisöille

Viime vuosina taidepalveluissa on muutenkin alettu kiinnittämään huomiota niiden saavutettavuuteen, kaikille halukkaille luotaviin mahdollisuuksiin olla mukana taide-elämyksissä, kokijana tai tekijänä. Lausujille tämä ei ole uutta. Valtakunnallisesti arvostetun, 40 vuotta toimineen Kanta-Hämeen Lausujienkin jäsenet ovat vuosien aikana tuoneet toivottuja runoelämyksiä esimerkiksi palvelutaloihin tai erityisryhmien kokoontumisiin. Esiintyjille erilaiset yleisöt ja lämmin vastaanotto antavat esiintymiskokemusta ja kannustavat. Samanaikaisesti, esitysmuotojen muuttuminen ja vaihtuvat kohdeyleisöt haastavat lausujia laajentamaan taitojaan.

Lausujan työkaluja oppimassa

Jos kysyt lausujalta mitä ja miten ryhmässä opiskellaan, saat luultavasti pitkän listan: ”Venytellään, huokaillaan, haukotellaan, voivotellaan, täristetään kehoa, rypistellään naamaa, tanssitaan, seisotaan, huojutaan, katsotaan, kuunnellaan. Leikitään, improvisoidaan, vaihdellaan rytmiä, energiaa, tunnetiloja.

Kuulostaa yllättävän fyysiseltä puhetaiteeksi. Oma keho ja ääni ovat lausujan kumppanit esitystilanteessa, mutta niiden sujuva yhteistyö vaatii sinnikästä harjoittelua.

Lausunnan harrastajille jännittäminen on tuttua ja siitä puhutaan. Katseiden kohteena oleminen ei aina tunnu luontevalta. Kursseilla lämmittävät ja rentouttavat harjoitukset auttavat tunnistamaan oman kehon asentoa, hengitystä ja liikkeitä. Leikit puolestaan antavat energiaa, aivojumppaa ja vahvistavat rytmitajua. Niiden avulla lausujat valmistautuvat keskittymään olennaiseen, runon esittämiseen. Sitten tarvitaan vielä monia toistoja, että haluttu ilmaisu tai toiminta tallentuu keho- ja tunnemuistiin. Tavoitteena on luonteva läsnäolo, jossa runon sisällöstä välittyy kuulijoille jotain mielikuvia tai tunteita virittävää.

Samanaikaisesti ”perustreenin” kanssa, lausujien ryhmä keskustelee runojen sisällöistä ja kokeilee erilaisia tapoja tulkita niitä. Toisten työskentelyn seuraamisesta oppii aina. ”Katsoessa tekee havaintoja siitä, miten runon sisältö äkkiä tulee näkyväksi. Se on jännittävää.”

Harjoittelu etenee vaiheittain. Joskus on pakko myöntää – ”mä tiedän, miten haluan tämän tehdä, mutten saa ilmaistua sitä”. Silloin ryhmän tuki on erityisen tärkeää. Uuden runon harjoitteleminen on kokeneellekin esiintyjälle askelia vieraaseen maastoon.

Aloittelevalle lausujalle on ehkä yllättävää, että harjoittelu on samalla matkaa lisääntyvään itsetuntemukseen. Runo herkistää esiintyjän tunteita ja muistoja, kuten kuulijankin. Tulkitsija joutuu vastaamaan runon sisällöstä nouseviin, esimerkiksi arvoihin tai asenteisiin liittyviin kysymyksiin.

Onko minusta lausujaksi?

Palataan lausuntaopiskelijoiden kokemuksiin tekstien opettelusta, sillä niistä voi olla hyötyä muuhunkin oppimiseen. Totta puhuen, kyllä lausujat esityksen jälkeen joskus harmittelevat unohtuneita sanoja tai kääntyneitä riimejä. ”Pläkäri”, muistikatko on meille kaikille tuttu.

Talven kurssilla tehtävänä oli löytää oma tapa oppia tekstiä ja sen yhdistämistä toimintaan näyttämöllä. Useimmat pitivät kuuloa tärkeänä; ”Minä olen selkeästi auditiivinen. On helpointa, kun luen tekstiä ääneen.” ”Höpöttelyä” käyttää moni, sivullisten oudoista katseista piittaamatta.

Omia kokeiluja riitti jaettaviksi; äänitettyä tekstiä voi kuunnella kävelylenkillä, autolla ajaessa, saunassa tai ennen nukahtamista. Joku väitti nukkuvansa runo tyynyn alla, toinen jäljentää tekstit kirjoittamalla ne käsin useampaan kertaan. Voimakkaasti visuaalinen oppija käyttää kuvia. Miellekartta syntyy polkuna, jonka kuvat ovat vihjeitä runon säkeistä.

Esiintyjissä taitaa yleisesti olla monia prosessioppijoita, tunteella ja aisteilla heittäytyjiä: ”Ekana on vaan jokin epämääräinen tunne tekstistä. Maistelen sitä.” ”Ehkä mä oon tunneihminen…makustelen tekstiä, että mikä tuntuu hyvältä.” Prosessoijat lähtevät aika nopeasti kokeilemaan erilaisia tapoja tulkita tekstiä. He kaipaavat toimintaa, tunnustelua ja epäonnistumiset harjoituksissa ovat heille vain reittimerkki uuteen – sukellukseen. Toiset lausujat haluavat keskustella ja analysoida syvemmin, ennen kuin siirtyvät kokeilemaan ajatusten ilmaisemista.

Ryhmässä ollaan persoonallisesti erilaisia. Jokaisesta voi tulla runojen esittäjä. Aloittaa voi vaikka lukemalla runo yhdelle kuulijalle kerrallaan. Varmaa on vain, että lausuja ei koskaan ole valmis. Uusi runo tuo uutta tutkittavaa – runosta, lausujasta itsestään tai jostain muusta. Taideharrastus on tutkivaa matkantekoa.

Artikkelin kirjoittaja teatteritaiteen lisensiaatti Marjo Ventola opettaa Vanajaveden Opistossa lukuvuonna 2018–2019 kolmella ilmaisukurssilla: Avaimia runojen esittämiseen 1102100, Puhuttele runoilla 1102400 ja Luontevana esillä ja esiintymässä 1102104.