Alla oleva kirjoitus on syntynyt Vanajaveden Opiston kurssilla Elämälle kiitos! Runoutta ja luovaa kirjoittamista. Kirjoittajia luotsasi Tuula Salin.

Hymytyttö, itkupilli ja mörökölli seurapiirin siipiveikkona

– Anni on meidän hymytyttö, sanoi Emma-täti lempeästi.

Hän piti kasvojani käsissään ja nipisti minua hellästi poskesta – siitä hymykuopan kohdalta.

Se oli jotain aivan ennenkuulumatonta. Ihan sydän säpsähti ja sisälläni läikähti outo, pehmeä olo, minulle vieras valon tulvahdus. Muistan kirkkaasti, miltä sanat kuulostivat, miltä posken kosketus tuntui, ja miten hymyilevät olivat hänen silmänsä. Kun Emma-täti hymyili, hymy ulottui silmiin asti, ja hänen kasvonsa menivät kokonaan hauskasti kurttuun.

Olin siihen aikaan onnettomista onnettomin tyttö, ehkä yhdeksänvuotias. Elin alituisessa pelossa ja siinä uskossa, että niin kuuluu ollakin, että maailma on yhtä kuin pelko. Enhän tiennyt mistään muusta. Olin niin arka, että tuskin uskalsin hengittää. Olin oppinut olemaan näkymätön, etten olisi aiheuttanut mitään harmia ja saanut moitteita ja joutunut häpeään. Minun piti kaikin voimin yrittää olla täydellinen, ja pelkäsin kuollakseni, että tekisin jonkun virheen tai erehdyksen. Hiljaa hissukseen näkymättömänä oleminen oli tavallaan suojaisaa. Jos kukaan ei muista, että olen olemassa, niin silloin minua ei rangaista eikä tapahdu mitään kamalaa.

Siksi olikin kuin taivaasta olisi satanut kukkia, kun aivan yllättäen Emma-täti lempeästi kutsui minua hymytytöksi. Ja tiedätkö, voin kertoa, että sen jälkeen hän käytti sitä sanaa monta kertaa. Ihan vain yhtäkkiä ilman mitään syytä hän saattoi sanoa sen. Siitä kasvoi kukka minun sydämeeni. Ajattele, kuinka suuri merkitys voi olla pienellä sanalla ja hyväksyvällä katseella ja hymyllä. Se on kuin enkelin lohduttava hipaisu kolkossa maailmassa.

En tosiaankaan ole ollut mikään hymytyttö – itkupilli pikemminkin. Elämäni kirjavat vaiheet ovat olleet tumman puhuvia. Se, etten ole murtunut, antanut periksi, heittäytynyt mitään tekemättömäksi kumpuaa siitä, että minulla on ihan mammuttimaisen vahva suomalainen sisu. Vaikka olisin umpisolmussa kimpuroiden kippurassa, en voi antaa periksi, vaan jostain syvyyksistä lähtee taas jokin verso itämään ja kantaa minut kauhun aamusta pelon päivän iltaan, jolloin hengähdän ja huomaan, että selvisin siitä. 

Nykyään, kun pelkään melkein hampaat kalisten ja sydän vapisten jotain, vaikka edessä olevaa päivää, ja sitten illalla huomaan, että se meni ihan hyvin, Mikko yrittää sanoa lempeästi, että muistatko nyt ensi kerralla, että ihan turhaan jännität. Tiedän, että onnistut. 

Mutta minulla on surkea muisti näissä asioissa. Kun tulee seuraava pelotus, niin jännitys alkaa taas alusta. Joskus, kun on tuntunut siltä, että sisusäkin pohja alkaa häämöttää, että en jaksa enää kaivaa voimia, niin jostain on tullut jokin häivähdys valoa, ripaus rohkeutta tai jokin hippunen hyvää väikkymään silmieni eteen. Tänä päivänä, kun jaksan katsoa taaksepäin ymmärtäväisemmin, löydän kaikista vaiheista myös kauniita kohtia, ystävällisiä kohtaamisia, elämän rikkautta.

Minulla on ollut ilo olla mukana iloisten tyttöjen reissuporukassa. Siis ne toiset ovat olleet ilopillereitä – en minä. Minulla on perhossieluinen ystävä, joka on aikoja, aikoja sitten halunnut minut ystäväkseen; en kyllä ymmärrä miksi. Hänen kanssaan olen päässyt monena talvena mukaan rillumarei-porukkaan Lappiin hiihtämään. Sen verran voin kehua, että hiihtokunnoltani olen ollut porukan parhaasta päästä, mutta hermostus on alkanut, kun on pitänyt lähteä iltamenoihin. Totta vieköön minä olen sinne halunnut, koska rakastan tanssimista, mutta uskallus ei millään ole riittänyt.  Hulvattoman porukan suojassa sekin on onnistunut. Monta iltaa olen kuikuillut toisten takana ja päässyt siipiveikkona mukaan nauttimaan iloisesta menosta ja ennen kaikkea tanssimisesta. Perhossieluisen ystäväni ansiosta olen saanut elää monta ikimuistoista tanssi-iltaa.

Kerran taas sattui niin, että seurueemme ympärillä pörräsi kavaljeerien kimara. Iloiset ihmiset vetävät seuraa puoleensa aivan luonnostaan. Ja minä lymyilin joukossa. Sen voin vilpittömästi sanoa, että olimme kaikki oikein kunnollisia tavoiltamme. Vaikka ilta juhlittiin, niin sen päätteeksi hipsittiin aina omaan mökkiin nukkumaan ja voimia keräämään seuraavaa hiihtopäivää varten. No, sinä iltana yksi velmu kavaljeerikimarasta sanoi meille, että lähdetääs tytöt meidän kämpille jatkoille.

– Minä en ainakaan lähde minnekään, henkäisin siihen heti.

– No sinä oletkin sellainen mörökölli, mies tokaisi.

Niinpä, voi sinä ukkopahanen, osuit oikeaan, ajattelin mielessäni. Sehän minä juuri olenkin.

Nykyään löydän muistojen synkästä syvyydestä kirkkaita välähdyksiä. Olen kuin ongella mustan pohjattoman lammen äärellä ja ongin sieltä pieniä kultakaloja, ja otan ne talteen maljaan, joka on täynnä kirkasta vettä.

Olen alkanut kysellä pihapiirin ja lähimetsän eläimiltä elämisen taitoja. Toissa-aamuna uintireissulla tapasin monta luonnon eläjää. Heti ovesta ulos astuessani niityn laidassa minua tuijotti kauris. Katsoi uteliaasti ja juoksi sitten vilkkaasti puiden suojaan. Niityllä oli syömässä kaksi pulskaa jänistä. Niillä oli niin kiire syödä, etteivät välittäneet minusta. Mokomat ahmatit. Kun pääsin uimapaikalle, rannalla nukkui sorsapariskunta. Ne ihan oikeasti näyttivät nukkuvan pää kallellaan kainalossa kuin sulkapallerot. Kurkkasin niitä varovasti, mutta eivät ne minusta välittäneet. Paluumatkalla kaksi kaunista oravaa kipitti ylös puun runkoa pitkin hännät heiluen. Ne olivat kovin kiireisiä.

Minä tulin kotiin kirjoittamaan. Olen löytänyt niin suuren kultakalan, että minun pitää hankkia isompi malja sen uiskennella. Olen luovan kirjoittamisen kurssilla, jossa ei ole mahdollista olla näkymätön. Siellä jokainen on ainutlaatuinen ja jokaiselle on hyvää tilaa. Olen kiitollinen kaikesta hyväksynnästä, kannustuksesta, ystävällisistä ja viisaista sanoista joita siellä saan. Kun liityn opettajan ja kurssikavereiden seuraan, on kuin astuisin hyvän ystävyyden ilmapiiriin. Tiedätkö sen tunteen, kun vaistoat, että sinua vilpittömästi kuunnellaan. Että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat sinun puolellasi. Juuri siltä minusta heidän kanssaan tuntuu.

Anni Pilvi